sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Orpokoti kuin muumitalo


Viime torstaina muutimme Kaohsiung cityn ruuhkien ja pakokaasujen ulottumattomiin. Olemme edelleen Kaohsiungin alueella, mutta pienessä lähiössä vuoren rinteellä. Täällä toimii amerikkalaisten perustama orpokoti, nimeltään Taiwan Xi En, joka ottaa vastaan orpovauvoja ja etsii niille uuden kodin taiwanilaisen adoptiotoimiston avulla. Orpokodin perustajat ovat kristittyjä, ja he tekevät yhteistyötä Taiwanissa toimivien lähetystyöntekijöiden kanssa. Me vietämme täällä seuraavat kaksi viikkoa auttaen kaikenlaisissa hommissa.

Henkilökohtaisesti kyllä hieman arvelutti, että onkohan minusta täällä mitään apua, kun en ole mikään ässä vauvojen hoidossa. Onnekseni olen saanut kuulla, että täällä on myös paljon muuta hommaa. Luvassa on siis myös siivousta, pyykkäystä ja Amerikasta lahjoitettujen lastenvaatteiden järjestelyä kokojen ja värien mukaan. Erityisesti tuo järjestelyhomma kuulostaa miellyttävältä kaltaiseni neuroottisen järjestelijän korvissa. Totta kai autamme myös vauvojen hoidossa, mutta täällä on niin monta palkattua lastenhoitajaa, että meidän ei tarvitse oikein muuta tehdä kuin leikkiä ja auttaa syöttämisessä.

Orpokodin tilat sijaitsevat kahdessa yhdistetyssä talossa, jotka tuntuvat olevan taiwanilaisen omakotitalon jonkinlainen tyypillinen muoto. Talot ovat vieri vieressä, ja tontti talon edessä ja takana on minimaalisen pieni. Tilaa riittääkin sitten ylöspäin. Talot ovat korkeita, mutta kapeita. Neljä asuinkerrosta plus viides kerros kattoterassille, jossa tapahtuu mm. pyykinpesu. Meidän huoneemme on neljännessä kerroksessa, ja välillä portaissa ravaaminen kerroksesta toiseen tuntuu kuin eläisi muumitalossa. Muumitalolta tämän vaikuttaa myös siksi, ettei tämä vaikuta orpokodilta. Sana orpokoti tuo mieleen ankeutta ja kurjuutta, mutta ei näiden lasten elämä ole sellaista. Toki olisi aina onnellisinta, että jokainen lapsi saisi elää vanhempiensa tai sukulaistensa hyvässä hoidossa, mutta jos se ei ole mahdollista, tämä on toiseksi paras vaihtoehto. Muumitalossakin hengaa usein porukkaa, jolla ei ole muuta paikka minne mennä.

Pohjakerroksessa on olohuone ja keittiö, ja me saamme itse kokata ruokamme, mikä on aivan ihanaa vaihtelua jatkuvaan ravintoloissa syömiseen. Torstaina tänne tullessamme kävimme täyttämässä varastomme viikoksi eteenpäin, ja jo nyt olemme saaneet aamuisin kaurapuuroa ja päivisin muun muassa salaattia, pastaa ja sitä perunoita ja jauhelihakastiketta. Niin hyvää kuin paikallinen ruoka onkin, on ollut ihana tehdä itse ruokaa, sen rajoissa tietysti mitä kaupasta löytyy. Täällä vietetyn ajan jälkeen minulla on vielä kaksi viikkoa aikaa nauttia taiwanilaisista herkuista, joita en itse osaa tehdä.

Kauheasti emme ole vielä ehtineet tekemään, sillä olemme olleet täällä vasta muutaman päivän, mutta isommat vauvat ovat tulleet tutuiksi. Täällä on kapasiteettia 14 vauvalle, ja tällä hetkellä niitä on 11. Pienet ovat tosi pieniä, uusin tulokas on muutaman päivän ikäinen ja tuli tänne samana päivänä kuin mekin. Isommat vauvat ovat tällä hetkellä kaikki poikia, muistaakseni noin 8-11 kuukautta vanhoja. Vanhin tosin lähtee maanantaina sijaiskotiin odottamaan pääsyään adoptiovanhempiensa luokse, mutta kuulemma kaksi uutta odottaa jo pääsyään tänne.

Liitän tähän mukaan muutaman kuvan täältä. Meille annettiin lupa niiden ottamiseen ja julkaisemiseen blogissa. Orpokodin puolesta pyydettiin vain, ettei kuvat päätyisi facebookkiin ja siksi pyydänkin myös teiltä, ettette levittäisi niitä sinne. Tämä siksi, että facebook on niin maailmankattava media, että siellä ei ikinä tiedä mikä leviää kenellekin ja minne asti. Orpokodilla on oma facebook-sivu ja nettisivut ja sieltä voi levittää kuvia miten haluaa (löytyy googlella: Taiwan Xi En)

Näkymä huoneemme ikkunasta, kaikki talot näyttää samalta!
Keittiö ja olohuone ovat oikeastaan saman kerroksen kaksi tasoa
Hienot on röpellit, mutta täällä ei oo näille tarvetta. Talo on ihanan viileä.
 Olkkarissa voi makoilla. Telkkarikin on, mutta kaikki kiinaksi. Onneksi täällä on netti.
 Meidän huone on oikein mukava: ei torakoita, ja löytyy ilmastointi.
 Tässä on isojen vauvojen seniori James, joka lähtee maanantaina sijaisperheeseen.
 Bruiseria (lempinimi, oikea nimi kiinalainen ja vaikea muistaa) kiinnostaa kun Jonathan syö.
 Scooter (lapsille annetaan lempinimi, ja adoptiovanhemmat saavat antaa oikean nimen), joka näyttää tässä alakuloiselta, mutta on oikeasti aika iloinen kaveri.
 Sparky, Kai ja Scooter
 Princess kävi kyläilemässä poikien luona.
 Kai, eli Kaitsu, herttainen pieni veijari. 
 Jonathan, jota mä kutsun Joonataniksi, jolla on onnekseen on jo adoptioperhe odottamassa.
Bruiser, jolla on kaikkein paras nauru, kähisee kuin gangsteri ja irvistää samalla! Yritin ikuistaa sen, mutta lopputulos ei kyllä anna oikeutta liveversiolle. Vielä on kaksi viikkoa aikaa yrittää saada parempi.

torstai 24. lokakuuta 2013

Sellainen soppa



Viime viikko kului monenkirjavissa merkeissä, niin kuin aikaisemmatkin viikot. Täällä on pitänyt tottua siihen, ettei kaikki mene läheskään aina niin kuin on etukäteen sovittu. Kun uusi viikko alkaa, alkaa myös vatsan pohjassa tuntua jännitys sen puolesta, mitenkähän kaikki tällä viikolla loppujen lopuksi menee. Joka aamu on vähän niin kuin joulukalenterin luukku, koskaan ei tiedä tarkalleen mitä sieltä tulee, ja joskus se yllättää enemmän ja joskus vähemmän.

Se tuskin poikkeaa oikeiden lähetystyöntekijöiden arjesta suuresti? Vaikka heistä monet toki osaavat paikallista kieltä ja vietettyään maassa pidemmän ajan ovat tottuneempia paikalliseen kulttuuriin, uskon silti, että juuri tämä kokemus on antanut jonkinlaisen kuvan lähetystyöntekijöiden arjesta. Toki se on myös ollut hyvä oppitunti kaltaiselleni neuroottiselle etukäteen suunnittelijalle. Voisin todellakin oppia paikallisilta joustavuutta ja taitoa sopeutua muuttuviin tilanteisiin!

Alkuviikko oli ihanan rento, pääsimme käymään saaren eteläkärjessä upeissa rantamaisemissa (minne palaamme lomaviikollamme) ja katsomaan hyväntekeväisyyskonserttia, jossa esiintyi mm. paikallinen kirkkokuoro ja samaisen seurakunnan jäsen, joka on myös taiwanilainen säveltäjä-sanoittaja-laulaja. Kaikki laulut olivat tietysti mandariinikiinaksi, paitsi the Beatlesien Let it be. Se onkin sitten soinut päässäni (roska-auton laulun lisäksi) jo useamman päivän.

Torstaina vierailimme yhdessä Kaohsiungin useista yliopistoista. Eräs seurakunnan jäsenistä toimii siellä opettajana ja hän pyysi meitä vierailemaan ja kertomaan opiskelijoille suomalaisia sanontoja, jotka edustavat suomalaista ihmisistä välittävää asennetta. Ja mehän esiteltiin, ensin toki piti etsiä wikipediasta muutama sopiva sanonta, kun ei tullut muuten mieleen.

Torstaille suunniteltu kotivierailu siirtyi yllättäen perjantaille, joka oli alun perin suunniteltu meidän vapaapäiväksemme. Mutta vierailu oli niin mahtava kokemus, että se korvasi sen harmituksen, jota suunnitelmien muuttuminen aiheutti. Seurakunta vierailee silloin tällöin erään jäsenen kotona, joka on halvautunut kaulasta alaspäin. Koska hän ei pääse itse kirkkoon, niinpä kirkko menee hänen luokseen. Ja kirjaimellisesti sinne Kaohsiungin rannalla sijaitsevan vuoren rinteelle raahattiin kaikki tykötarpeet, soittimet, ruokaa ja espressokone. Koko ilta vierähti upeissa maisemissa, hyvässä hengessä, loistavan ruoan ja musiikin kera. Samainen säveltäjä ja osa kuorosta oli mukana.

Viikonloppuna lähdimme taas reissuun, ja tällä kertaa juna vei meidät Pingtung Cityyn, joka on lähellä sijaitseva hieman pienempi kaupunki. Paikallisessa seurakunnassa on lauantai-iltaisin nuortenilta ja tällä kertaa sen aiheena oli Suomi, ja vetonaulana olimme me. Saliin tullessamme tuli sellainen olo, että olemme saapuneet keskelle yhdistettyjä itsenäisyyspäivän ja joulun juhlallisuuksia. Tarjolla oli paikallisten ruokien lisäksi pastori Selman leipomaa pullaa sekä juuresgratiinia tavalla, jonka suomalainen lähetystyöntekijä oli opettanut seurakunnan evankelistalle. Lisäksi Selma oli tehnyt kotikaljaa, josta Suomessa ollessani en ole koskaan välittänyt, mutta nyt se maistui taivaalliselle. Se kai kertoo siitä, miten ikävöin suomalaista ruokaa.

Nuortenilta oli kuulemma menestys, sillä paikalla oli tavallista enemmän nuoria ja osa oli ensimmäistä kertaa kirkossa. Siis kirjaimellisesti ensimmäistä kertaa kristillisen kirkon tiloissa ja toiminnassa. Se tuntuu suomalaisena välillä aika hurjalta. Osa heistä tuli paikalle myös sunnuntaina jumalanpalvelukseen, kuulemma koska he halusivat vielä nähdä meidät. Toivon mukaan heille jäi jotakin muutakin käteen kuin meidän naamamme valokuvissa, jotka todennäköisesti leviävät facebookissa ympäri Aasiaa.

Sunnuntaina sain myös kunnian kivuta saarnatuoliin, tulkin kanssa tietysti. Saarnaaminen englanniksi ja tulkin kanssa vuorotellen oli aika mielenkiintoinen kokemus. Piti pysytellä suunnitelmassa, sillä tulkilla oli kiinaksi käännetty versio etukäteen kirjoittamastani saarnasta, eikä hänen englanninkielentaitonsa olisi riittänyt yllättäviin muutoksiin. Saarnan valmistelu oli myös haaste, sillä oli mietittävä erityisen tarkkaan kontekstia. Mitä voi sanoa erilaisessa kulttuurissa kasvaneille ihmisille, jotka eivät välttämättä ymmärrä asioista, jotka ovat itselle itsestään selviä. Kontekstuaalista teologiaa käytännössä? Kaiken kaikkiaan kokemus oli miellyttävä ja antoisa, ja toivon mukaan Jumalan puhutteli kuulijoita kauttani tai minusta huolimatta.

Sunnuntai-iltana, ilmeisesti lauantain Suomi –illan inspiroimana, haaveilin keitetyistä perunoista ja jauhelihakastikkeesta. Sen sijaan kävimme syömässä meksikolaisessa ravintolassa, jonka omistaja oli oikein mukava Manuel, ja ruoka todella hyvää, vaikka ei vastannutkaan haaveitani. Jumala kai kuuli toiveeni, ja maanantaina saimme nauttia pastori Selman kotona suomalaiseen tyyliin valmistettua makkarakeittoa ja hapankorppuja. Se oli ikimuistoinen makkarakeitto, herkullista ja todella kotoisan makuista. Myöhemmin kun syön makkarakeittoa kotona Suomessa, se tuskin enää maistuu yhtä hyvältä kuin tänään tuhansien kilometrien päässä kotoa.






                                                 Konserttipaikka eli Datong art center
 Norjalaisten lähetystyöntekijöiden perustama leprasairaala, johon suunnitellaan uutta käyttöä

                                                             Kotivierailun maisemia



                                                           Suomi-illan tunnelmaa

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kuukausi kauniilla saarella


Vihdoinkin on koittanut maanantai, vapaapäivä, jolle ei ole suunniteltu mitään valmista ohjelmaa. Viime päivät ovat olleet opettavaisia ja antaneet hienoja elämyksiä, mutta samalla puristaneet kaikki mehut tästä eskariharjoittelijasta. Ihan kirjaimellisestikin, se määrä mitä yksi ihminen voi hikoilla tässä kostean kuumassa säässä ihmetyttää edelleen. Koko ajan on joku paperipyyhe käsillä, millä pyyhkiä hikeä otsalta.

Ei tämä maanantai ihan harakoille ole mennyt, sillä tänään on ollut aikaa myös valmistella tulevia juttuja. Siinä mielessä tämä ei ole ollut vapaapäivä ihan sanan täydessä merkityksessä, mutta ei se haittaa. Pääasia on se, ettei tarvitse olla koko ajan liikenteessä, tai siis ainakaan päivän kuumimpaan aikaan. Tulevaa saarnaa ja muita juttuja on paljon mukavampi valmistella metrin etäisyydellä täysillä pauhaavasta tuulettimesta. Oikeastaan mitä tahansa on mukavampi tehdä metrin etäisyydellä tuulettimesta.

Ja ettei nyt aivan menisi helteestä valittamiseksi, mainittakoon, että olen täällä helteestä huolimatta hyvin mielelläni. Olen oppinut paljon tämän kuukauden aikana, jonka olen saanut viettää täällä. Kun katson taaksepäin sitä minua, joka vielä teki lähtöä tänne, voin sanoa sille, että älä huoli, kyllä sinusta pidetään huoli. Sekä paikalliset ihmiset, että Jumala.

Viime viikonloppuna me saimme vierailla Fangliaossa. Se on taiwanilaisen mittapuun mukaan pieni kylä noin tunnin ajomatkan päästä täältä Kaohsiungista, ”vain” 30 000 asukasta. Siellä pääsimme osallistumaan paikallisen taiteilijayhdyskunnan järjestämille art bazaar –kyläjuhlille. Taiteilijat avasivat kotiensa ovet ja opettivat ihmisiä tekemään taidetta. Seurakunta oli mukana juhlahumussa, ja heidän teltallaan pääsi tekemään pieniä käsitöitä ja mittauttamaan verenpaineensa. Tätä voisi hyvin kuvailla tavoittavaksi työksi. Se miten paljon ihmisille kerrottiin seurakunnan toiminnasta jäi hieman hämärän peittoon, sillä kaikki tapahtui kiinan kielellä. Mutta me päästiin tekemään mosaiikkeja, ja se oli kivaa ja riippumatonta kielestä!

Kun portugalilaiset löysivät Taiwanin saaren 1544 (kulkivat ohi, eivät käyneet maissa), he nimesivät sen omalla kielellään ”Ilha Formosa”, joka tarkoittaa kaunista saarta. Taiwan on kieltämättä näyttäytynyt kauniina myös minulle. Toki jokaisella valolla on varjonsa, eikä niiltä välty täälläkään. Muun muassa köyhyys ja ihmisten kaltoin kohtelu ovat Taiwanin negatiivisia puolia. Toki köyhyys on globaalia ja ihmisiä kohdellaan huonosti myös ihan kotosuomessa, mutta vieraassa kulttuurissa sitä pääsee näkemään asioita erilailla, kun mikään ei ole omalle katseelle itsestään selvää. Se saa miettimään omia ajatuslukkoja ja päähänpinttymiä, kenties liikuttelemaan paikalleen ruostuneita asenteita. Se vanha klisee, että joskus on mentävä kauan nähdäkseen lähelle, pitää paikkansa. Kauneinta Taiwanissa on ihmisten ystävällisyys, sillä se tuntuu useimmiten aidolta ja vilpittömältä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin.

Tässä hieman kuvia viikonloppureissultamme:









perjantai 11. lokakuuta 2013

Huh hellettä!

Viime päivät Kaohsiungissa ovat olleet koko reissun tähän mennessä kuumimpia. Jo aamusta olen tuntenut läpitunkevan kostean kuumuuden tunkevan asuntoomme, jossa ei ole ilmastointia. Tuuletin saa tehdä töitä senkin edestä. Onneksi emme vietä päiviämme asunnossamme, vaan meitä on taas viety pitkin maita ja mantuja. Illat ovat viileämpiä, niistä voi sanoa nauttivansa, nytkin paikallisen teehuoneen kylmän oolong -teen ja ilmaisen wi-fi:n seurassa.

Kerron tässä lyhyesti mitä kaikkea ollaan muun muassa touhuttu, aika ei riitä tarkempaan raportointiin, yritän ehtiä myöhemmin ja tietysti kerron kun tulen takaisin!


                                                 Cijin -saarelta Kaohsiungin edustalta
                                                             ilmainen jalkahieronta
Cijin-saari on oikeastaan linnoitus (tuli suomenlinnafibat!)

                               Eräs maaseutukirkko jossa vierailimme viime viikonloppuna
Tainanista, eli Taiwanin vanhimmasta kaupungista, jonka hollantilaiset valloittajat perustivat
                  Tainan on entinen pääkaupunki, ja sielläkin oli paljon vanhoja linnoituksia
                                            ja talo johon oli muuttanut puu, kirjaimellisesti!
 Tässä paikassa vuoren rinteellä kokoustettiin paikallisten seurankunnan työntekijöiden kanssa
                                                      Askartelua kouluvierailulla!
                                                   Tästä tuli mieleen Finding Nemo!
                                                         Paikallisten virkistyalueelta
                                        Perinteiseen tyyliin rakennettu näköalatorni (ei hissiä!)
                          Tällaisia buddhalaiset tänne rakentaa, temppeli jossa ostoskeskus!
         Suklaa- ja banaanitofua, maailman ainut paikka jossa saa banaanitofua, kuulemma!
Nuori banaaniviljelijä kavereineen, jolla on myös bändi ja banaanikahvila, ja loistava palvelu kaikesta kiireestä huolimatta!

Ja ollaan tehty muutakin kuin käyty turistikohteissa, niistä on vaan helpompi kertoa nopeasti. Ensi kertaan!