Seitsemäs viikko Taiwanissa on kulunut flunssan
rytmittämänä. Isojen vauvojen puolella kaikki ovat olleet vuorotellen kipeinä,
ja tietysti se tauti tarttui meihinkin. Ensin Maria sairasti, ja sitten oli minun
vuoro. Onneksi ei oltu yhtä aikaa pahimmassa vaiheessa, niin pystyttiin
tekemään töitä ja sairastamaan vuorotellen. Minut tämä tauti lamaannutti sohvan
pohjalle jopa pariksi päiväksi, en muista koska olisin viimeksi ollut niin
kuumeen kourissa kuin näinä päivinä. Onneksi nyt olo alkaa jo helpottaa, ja
toivon mukaan tauti antaa periksi viikonlopun aikana, niin että pystyn antamaan
täyden panostuksen ensi viikolla, jonka vielä vietämme täällä orpokodissa.
Aika täällä on taudista huolimatta ollut mielenkiintoista ja
avartavaa. Alkuviikosta tänne tuli taas uusi asukas. Tämä pieni ressukka on
saanut osakseen niin monta vaivaa, ettei kaikkia vielä edes täysin tunneta. Hän
syntyi ison huulihalkion kanssa, joka leikattiin ja hoidettiin hyvin. Sen
lisäksi hänellä on ilmeisesti epilepsia, sillä hän saa usein kohtauksia. Hänen
tulonsa tähän maailmaan oli hyvin dramaattinen, sillä hän sai kohtauksen
synnytyksen aikana, oli liian pitkään ilman happea ja häntä jouduttiin
elvyttämään puoli tuntia. Ilmeisesti tämän seurauksena hänellä on myös aivovammoja,
joiden laajuutta ei vielä tiedetä. Tämä ressukka on nyt viisi kuukautta vanha
ja pieni kuin kuukauden ikäinen.
Pääsin tapaamaan häntä ja hänen äitiään ennen kuin flunssa
vei minut pois pelistä pariksi päiväksi. Hänen äitinsä ei antanut häntä pois siksi,
ettei olisi rakastanut häntä. Äiti hoiti ja rakasti häntä hyvin ja paljon, sen
saattoi nähdä ensisilmäyksellä. Äiti toivoo lapselleen parempaa elämää kuin
itselleen. Koska lapsi syntyi monien tuskien kanssa, lapsen isä pitää lastaan
kirottuna, eikä halua olla missään tekemisissä tämän kanssa. Vanhemmat eivät
ole naimisissa, mutta äiti ei halua jättää poikaystäväänsä, vaikka tämä onkin
toisinaan väkivaltainen ja on viinapäissään heittänyt perheensä ulos keskelle
taifuunia. Äiti teki siis sen, mihin pystyi ja minkä uskoo olevan lapselleen
parhaaksi. Joskus rakkaus saa tällaista aikaan.
Tämän lapsen hoito on hyvin haasteellista, ja sen lisäksi
orpokodin hoitajilla on vastuullaan 11 muuta vauvaa, ja lisää on tulossa. On
ollut todella hienoa saada olla auttamassa tässä työssä, niillä lahjoilla mitä
itselläni on. Lähinnä olen leikkinyt isompien vauvojen kanssa ja auttanut
ruokkimisessa. Lisäkädet vapauttavat hoitajien kädet haastavampiin hommiin.
Minulla ei ole hirveän paljon kokemusta lapsista, mutta
silti pystyn tekemään jonkinlaisia havaintoja siitä, miten nämä lapset eroavat
”tavallisista” lapsista. Orpokodin lapset oppivat asioita paljon hitaammin kuin
lapset, joilla on vanhempansa opettamassa. Vanhin näistä on 11 kuukautta vanha,
mutta ei juurikaan osaa vielä muodostaa sanoja. Siksi hänet annettiin
sijaiskotiin saamaan erityishuomiota ennen kuin hän pääsee adoptiovanhempiensa
luo. Nämä lapset kuulevat ainakin neljää eri kieltä, eivätkä he
yksinkertaisesti saa tarpeeksi huomiota, että ehtisivät oppia. Siksi tärkeintä
mitä vapaaehtoiset voivat tehdä, on ottaa syliin ja antaa aikaansa. Olla vain
läsnä.
Välillä tämä on aika sydäntä särkevää. Välillä mietin, että
mitä näistä lapsista tulee ja millaista heidän elämänsä tulee olemaan. Mutta
toisaalta uskon, että näiden lasten asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Osa lapsista on sosiaalihuollon tänne sijoittamia, koska heidän vanhempansa
ovat jotenkin kaltoin kohdelleet heitä. Ja suurimman osan ajasta nämä lapset
vaikuttavat tyytyväisiltä ja iloisilta. Väsyneenä, nälkäisenä ja sairaina nämä
lapset ovat aivan yhtä rasittavia kuin ”tavallisetkin” lapset.
Kuuluu tänne muutakin kuin orpojen kanssa eloa ja flunssan
kanssa taistelua. Viime sunnuntaina päästiin mukaan kaksikieliseen
jumalanpalvelukseen, jossa siis kaikki toistettiin kiinaksi ja englanniksi.
Torstaina pidimme vapaapäivän, ja yksi amerikkalaisista lähetystyöntekijöistä
vei meitä ulos lounaalle ja paikalliseen kampaamoon hiustenpesuun. Hiusten pesu
kampaamossa on joku täkäläinen (ehkä myös amerikkalainen?) tapa hemmotella
itseään, siihen kuuluu siis myös niskan ja hartioiden hierontaa ja hiusten
föönaus ja kampaus. Oli aika hemmottelua, vaikka tuntuikin siltä, että jotain
jäi puuttumaan kun yleensä hiuksia myös leikataan kuin käyn kampaajalla.
Huomenna on taas sunnuntai, ja tällä kertaa päästään johonkin toiseen kirkkoon.
En ole ihan varma mikä kirkko ja missä se oli, mutta me ollaan jo totuttu
siihen, että meitä viedään jonnekin ja aina kaikkialla on otettu hyvin vastaan.
Tällä kertaa ei valitettavasti ole paljoa uusia kuvia, mutta tässä muutamakuva meidän viikon yhdestä kohokohdasta: lihasimpukkapastalaatikosta (kun makaroneja ei löytynyt kaupasta). Oli hyvää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti